Mä olin reilun vuoden ikäinen kun me muutettiin vanhempieni työpestien vuoksi Helsingistä Pietariin. Tämä oli sitä aikaa, kun Neuvostoliitto oli vielä olemassa ja Pietarin nimi oli Leningrad. Me asuttiin siellä oikeastaan mun tarhaiän ajan (reissaten autolla kyllä niin tiuhaan tahtiin Helsinki-Leningrad väliä, että me oltiin melkeinpä jo "hyvää päivää" tuttuja rajalla olevien tullimiesten kanssa :D). Mun kokemukset silloisessa Neuvostoliitossa asumisesta poikkeavat varmasti monen muun kokemuksista johtuen ihan siitä, että meillä "länsimaalaisina" ei ollut oikein puutetta mistään, enkä puhu nyt varakkuudesta vaan siitä tosiasiasta, että Neuvostoliitossa oli pulaa tavaroista. Toinen mun kokemuksiin vaikuttanut asia oli se, että mun vanhemmat tunsivat paljon ihmisiä taiteilijapiireistä, joukossa oli mm. oopperalaulajia, näyttelijöitä ja kuvanveistäjiä. Se oli sellaista tapahtumarikasta ja mielenkiintoista aikaa. Mun tanssijan ura alkoi oikeastaan rytmisen voimistelun kautta. Mun isä, joka aikoinaan harrasti telinevoimistelua, opetti nimittäin mulle pienestä pitäen joitakin perusliikkeitä kuten spagaattia, siltaa ja kärrynpyörää, joten mulla oli pohja jo hallussa kun mut hyväksyttiin paikallisen urheilutalon voimisteluseuraan.
Eräänä päivänä meidän tarhaan toi yksi nuori opettaja-apulainen balettitossut ja se tossujen vaaleanpunainen satiinipinta, niiden erikoinen kovakärkinen muotoilu sekä satiininauhat jotka suljettiin ristikkäin lumosivat mut ihan täysin. Hän harjoitteli välillä niillä viereisessä huoneessa kun se oli tyhjillään ja mä muistan, että aina kun oli vaan mahdollista, niin mä laskeuduin alas lattian rajaan ja kurkin oven alta hänen tepasteluaan siellä. Jonkinasteinen taiteellinen kasvuympäristö, mun voimistelutausta, suuri esiintymisvietti (siis mä olin siis todella kova esiintymään missä vaan, kenelle vaan, mutta ei sen enempää siitä nyt :D) ja nuo balettitossut aiheuttivat kaikki palavan halun tanssia balettia.
Me muutettiin takaisin pysyvästi Helsinkiin silloin kun aloitin koulunkäynnin ja samoihin aikoihin mä pyrin ja pääsin karsintojen kautta Suomen Kansallisoopperan balettikoulun valmistavalle luokalle. Harjoittelin valmisteluluokalla yhteensä 2 vuotta, koska olin vielä liian nuori ensimmäisen vuoden jälkeen aloittaakseni itse balettikoulussa, jossa luokat siis määräytyvät iän mukaan vähän niin kuin tavallisessakin koulussa. Tuo ylläoleva Tanssi-lehdessä julkaistu kuva minusta oli otettu juuri noista karsinnoista. :)
Silloinen itse balettikoulu kesti 8 vuotta ja joka kevät järjestettiin karsinnat missä ihmisiä potkittiin ulos koulusta mm. jos he eivät olleet kehittyneet tarpeeksi. Jotain siitä stressitasosta ja keskittymisestä aina karsintapäivinä kertoi se, että joitakin vuosia sitten meidän ala-asteen luokkakokouksessa mun entiset luokkalaiseni kertoivat, että karsintapäivinä mä en halunnut, että mulle puhuttiin lainkaan. Balettikoulussa oli myös fysioterapeutin luona käyntejä, missä tutkittiin vartalon rakenteellisia osia mm. selän notkeutta, lonkkien avoimuutta (miten paljon sai käänettyä jalkaa lonkasta sivulle päin, normaalistihan kun ihminen seisoo hänellä on jalkaterät eteenpäin, joten lonkkien "avoimuus" ei ole mikään luonnollinen asia), kaulan pituutta, jalkapohjia (balettimaailmassa ei näe lättäjalkaisia tanssijoita) ja painoa. Vahditaanko balettimaailmassa painoa, kyllä ja painonnoususta huomautetaan aika nopeasti, mutta onko kaikilla ongelma sen kanssa, niin ei. Luonnostaan laihat pääsevät tietenkin vähemmällä, mutta ehkä pahin ikävaihe on teiniys, koska tytöille biologisista syistä kerääntyy helposti pyöreyttä noihin aikoihin. Ja sitten ihan tiedoksi, että balettitanssijat syövät ihan oikeaa ruokaa, jos he eivät söisi, he kuukahtaisivat alta aikayksikön, koska toi laji kuluttaa aivan sairaasti energiaa. Yksi muuten silloisista (en tiedä onko enää samaa käytäntöä) balettikoulumaailman "outouksista" oli tapa tervehtiä opettajia esim. käytävällä niiaten.. kyllä, niiaten, vähän niin kuin kuninkaallisille.
 |
| Tossula |
 |
| Yksi pukuhuoneista |
 |
| Lavastamo, hattula, suutari, puvustamo, metallipaja |
Balettikoulun pari ensimmäistä luokkaa meni suht "iisisti", mutta aika nopeasti rupesi tajuamaan, että se sun hyvä ystävä onkin sun "pahin" kilpakumppani ja jotta erottuisi porukasta oli piiskattava armottomasti itseään kokoajan parempaan ja taisteltava huomiosta. Myös sellainen peiliin tuijottaminen pienestä pitäen tekee ihmiselle jotain. Mä olen vasta vanhemmalla iällä oppinut hyväksymään sen, että kaiken ei tarvitse olla "täydellistä" ja kaikkea ei tarvitse kontrolloida. Se kateus (mihin itsekin oli niin helppoa ajautua mukaan) ja jatkuva arvostelun alla oleminen oli kuitenkin ehkä pahinta, mutta se tunne, kun sä sit vihdoinkin onnistut jossain ja sä tiesit olevasi hyvä siinä, sitä euforiaa ei voittanut mikään. Mä haluan tähän väliin sanoa jotain mun silloisista taidoista (vaikka tässä yhteiskunnassa itsensä kehuminen on suoranainen itsemurha), niin mä suoritin mm. mun ensimmäiset 32 fouettéta jo balettikoulun neljännellä luokalla. Tässä tietoa mitä ne ovat: https://fi.wikipedia.org/wiki/32fouetteta Mulle tarjoutui myös noihin aikoihin mahdollisuus päästä tanssimaan Pietariin Vaganovan balettiakatemiaan, joka on yksi maailman arvostetuimmista balettikouluista maailmassa, mutta mä en sen ikäisenä todellakaan halunnut jättää kavereitani ja perhettäni ja muuttaa yksin toiseen maahan. Meidän silloinen luokanopettaja (joka oli aikoinaan mm. Urho Kekkosen lempi balettitanssijoita) tiukka, mutta reilu Marianna Rumjantseva haastoi mut usein kokeilemaan vaativampia ja vaativampia teknisiä sarjoja ja oh boy, miten mä rakastin äärirajojeni kokeilemista. Hän oli myös se, joka opetti meille kaikkien tunteman Pikkujoutsenten tanssin, useita soolovariaatioita eri baleteista ja kehitti luovuutta sekä tanssillista ilmaisukykyä.
Sitten alkoi seitsemäs luokka, meille tuli uusi luokanopettaja ja aika nopeasti mulle tehtiin selväksi, että minä en kuulu hänen suosikkeihin. Balettimaailmassa suosikit ovat todella isossa asemassa. He saavat tärkeimmät roolit ja näin ollen myös näkyvyyttä. Se, että ovatko he taitavimpia kyseisiin rooleihin, onkin aivan toinen juttu... Meidän henkilökemiat eivät siis toimineet lainkaan. Ja mä myönnän, että mä olen aina ollut vähän liian kapinallinen luonteeltani balettimaailmaan (on sitä vuosien varrella istuttu kerran jos toisenkin käytävällä lennettyä "huonon käytöksen" takia ulos luokasta..) ja mä en kuulunut niihin täydellisiin balettityttöihin, jotka olivat kuuliaisia eivätkä koskaan osoittaneet mieltä (jos mulla meni jokin liike pieleen, niin musta myös näkyi se..), mutta jotenkin näin vanhemmalla iällä mä olen sitä mieltä, että hänen opettajana JA aikuisena olisi pitänyt nostaa kissa pöydälle. Se 2 vuotta hänen opetuksen alaisuudessa oli mulle todella henkisesti rankkaa. Kun sua kohdellaan kun ilmaa, sä et saa oikeastaan koskaan positiivista palautetta ja sun taitojasi vähätellään, niin se rupeaa nakertamaan vahvempaakin itsetuntoa. Ja epävarmuus omista taidoista millä tahansa alalla, mutta varsinkin luovalla on todella tuhoisaa. Mun toivon liekkiä piti yllä vierailevat koreografit, johon tämä opettaja ei pystynyt vaikuttamaan, mutta sehän ei estänyt häntä paheksumasta avoimesti esim. sellaistakin asiaa, kun mä sain koreografi Marjo Kuuselalta ainoana meidän luokasta Venlan roolin Veljekset kuin Ilvekset produktiosta, joka perustui siis Seitsemään veljestä -tarinaan. Käytiin samaisen teoksen kanssa esiintymässä jopa Norjassa asti.
Balettikoulun viimeisellä luokalla musta rupesi tuntumaan vähän samalta kuin koulukiusatuista. Mun into mennä harrastamaan mulle rakasta asiaa, oli muuttunut epämiellyttäväksi asiaksi. Mulla oli myös lukion käynti kesken ja pikku hiljaa seinien ulkopuolinen maailma rupesi näyttää houkuttelevammalta. (Nykyään balettiopisto tekee tiiviimpää yhteistyötä tavallisen koulutuopetuksen kanssa, mutta aikoinaan päivät rakentui koulusta ja tanssimisesta erikseen) Mä jaksoin sinnitellä viimeisenä vuotena ajatellen, että kohta tämä päättyy ja mun Ilkeän sisarpuolen saama rooli Tuhkimosta meidän perinteisessä kevätnäytöksessä nostatti vielä mun uskoa omiin taitoihini. Niin ja itseasiassa silloinkin mulle tehtiin aika selväksi tämän samaisen opettajan toimesta, että roolijako ei ollut hänelle mieluinen sekä paheksuntaa, että miksi koreografia ei ollut puhdasta klassista balettia vaan tanssiteatteria. Hän kertoi koko luokan edessä, miten hän oli lähtenyt kesken esityksen pois, koska ei voinut sietää tällaista "häpeällistä" esitystä. Ja nyt hän puhui siis sellaisesta produktiosta, joka oli todella suosittu, loppuunmyyty ja hyvät arvosanat saanut. Tiedättekö miltä tuntui kuulla tollasta, kun sä olet antanut parhaasi...
No, sen selkärangan mursi lopulta silloinen Kansallisbaletin johtaja, joka viimeisten karsintojen jälkeen päätti ketkä pääsevät etenemään balettikoulusta valmistumisen jälkeen silloiselle harjoitteluluokalle ennen kiinnitystä itse balettiin ja ketkä eivät. Ja nyt mä haluan korostaa sitä, että pelkästään taidoilla ei ollut tässä mitään tekemistä, (silloinen balettikoulun johtaja oli tullut kertomaan minulle, että kaikki muut olivat äänestäneet minun jatkoon menemisen puolesta, mutta Kansallisbaletin johtaja oli ollut eri mieltä), vaikka valituiden joukossa oli lahjakkaita tanssijoita, niin siellä oli myös lahjattomampia henkilöitä kuin "ei halutuiden" joukossa. Siinä vaiheessa mä tajusin, että mä en tule koskaan olemaan tämän johtajan suosiossa vaikka mulle avautuikin mahdollisuus jäädä vielä tanssimaan, eikä mulla olisi ollut sillä hetkellä enää voimiakaan kestää seuraavaa ruljanssia, joten yhtenä päivänä mulle vaan riitti. Ne seinät vaan rupesi ahdistamaan liikaa ja mun tanssiminen loppui siihen. Mä olisin voinut valita toisin, lähteä vaikka ulkomaille ja treenaa itseni huipputasolle ajatuksena "näyttää kaikille", mutta en tehnyt. Mä en vaan halunnut olla enää missään tekemisissä koko baletin kanssa ja tossa ammatissa tippuu todella nopeasti pois kyydistä, jos ei treenaa joka päivä ja ylläpidä taitojaan.
Näin jälkikäteen ajatellen, harmittaako mua etten valinnut toisin? Jossain vaiheessa harmitti, mutta ei enää, koska yksi tämän alan faktoista on se, että tanssijan ura on lyhyt. Harvoin näkee reippaasti yli 40v balettitanssijoita ja jopa kolmekymppiset rupeavat saamaan vähemmän suuria rooleja tässä nuoruutta ihannoivassa maailmassa, mutta myös kroppa rupeaa olemaan vuosien rasituksesta kovilla. Jotenkin tuntuu absurdilta, että tuon ikäiset balettitanssijat tuntevat itsensä "vanhoiksi", kun talon ulkopuolella maailma on mennyt koko ajan siihen suuntaan, että iällä ei ole väliä, kiitos mm. Beyoncen, Angelina Jolien, Marion Cotillardin ja Kate Mossin... Enkä mä olisi luultavasti koskaan tavannut miestänikään, mun elämäni rakkautta. :)
Mä en halunnut mainita joitakin tiettyjä nimiä tässä, koska niillä ei ole enää mitään merkitystä ja tarkoituksena ei ollut mustamaalaa ketään vaan kertoa oma kasvutarinani balettimaailmassa. Sen ihanan viehkeyden, elegantin liikkumisen ja vaivattoman näköisen esityksen takana on välillä todella traagisiakin tarinoita. Menneillä DocPoint dokumenttifestivaaleillakin esitetty Bolshoi Babylon http://docpoint.info/bolshoi-babylon oli yksi viime vuoden balettimaailmaa kuohuttaneista elokuvista, jota itse en ole vielä nähnyt, mutta se on ehdottomasti nähtävien listalla. Kasvu tämän maailman parissa loi minulle henkisen vahvuuden ja kyvyn kestää myrskyjä ja vaikka mä jouduin itsenäistymään aika nopeasti, niin mä rakastin tanssimista ja mä kunnioitan suuresti kaikkia millä tahansa alalla olevia, jotka jaksavat tehdä kovaa työtä vaikka eivät saisikaan kiitosta siitä. Se vaikutti myös siihen, että mulle nykyään ihmisten statukset eivät merkitse mitään, tärkeintä on se mitä löytyy korvien välistä ja että sydän on paikallaan.
